Enkö ikinä riitä...

On harmillista, että minulla on tuollainen äiti joka ei tue ja eikä kannusta koskaan. Missään asiassa.

Jos kerron unelmistani niin lyttää ja ei minä voi sitä tätä vammani takia. Ihan kun minulla ei saisi olla unelmia.

Auttaa sitten kun haluaa, mutta kunhan asiat menee niinkun hän haluaa tai hänen tavallaan.

Epäröin lasten hankkimisesta hönen takia, koska oli sanonut ettei aio auttaa lastenhoidosta yms.

Keskittyy vain ainoastaan negatiiviseen asioihin minussa. Valittaa kaikkea minussa, ulkonäöstäni, vaatteistani ja kaikkea. Muistaa mieluiten vain huonoja muistoja minusta.

Tänään sain ahdistuskohtauksen pahasti, mutta jatkoi sättimään vaan. Minun oli pakko päästä ulos autosta, mutta kun pääsin niin rupesi huutaa, että takaisin autoon istumaan. "Istu tänne heti!"

Ei edes kysele, että olenko kunnossa.

Aina yhtä niin kylmä ja tunteeton.

Hänen silmissä, olen kaikessa asioissa epäonnistunut. Ihan kun läsnäoloni on kamalaa ja niin sietämätöntä.

Estin häntä. Esto saa olla jonkin aikaa.

Kun muutan kauemmaksi niin ei hänen tarvitse nähdä minut ja minun ei tarvitse kuunnella arvostelua kämpästäni ja kaikkea.